Jalkaväkikeskus esittelee mielenkiintoisia ja kehittäviä kirjoja jalkaväestä kiinnostuneille.
Tähän blogiin tuodaan näytille kirjoja, joita ei löydä mediatalojen mainoksista. Voit ehdottaa uusia esiteltäviä kirjoja päätoimittajalle. Mikäli kirjasta löytyy julkinen ilmainen sähköinen versio, niin ne linkitetään jalkaväkikeskuksen mediapankin linkkilistaukseen.
Taktiikkaan ja strategiaan liittyviä kirjoja
1. Ulkomaisista esikuvista kohti omaperäisempiä ratkaisuja : itsenäisen Suomen jalkaväkitaktiikan kehittämisen neljä ensimmäistä vuosikymmentä
Liimatta, Hannu (2018)
Teoksessa selvitetään, miten Suomen jalkaväkitaktiikkaa kehitettiin itsenäisyyden neljän
ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Vastausta tutkimusongelmaan haetaan neljän taktiikan
muotoutumiseen vaikuttaneen osatekijän kehittämisen kautta: ohjesäännöt, sodan ajan
kokoonpanot, sotavarustus ja koulutus. Tutkimus kattaa ajanjakson vapaussodasta 1950-luvun
puoliväliin.
Suomalaisen sotataidon kehittämisen päämääränä oli sellaisten taktisten menetelmien luominen,
joiden avulla alivoimainen puolustaja voi pärjätä taistelussa materiaalisesti ja lukumääräisesti
ylivoimaista vihollista vastaan. Jalkaväen taktiikan kehittämisen tavoitteena oli omaperäinen
suomalainen taktiikka. Sillä tarkoitettiin sotataidollisten periaatteiden soveltamista suomalaisiin
erityisolosuhteisiin, joita olivat maaston peitteisyys ja rikkonaisuus, harvalukuinen tiestö sekä
pimeä, kylmä ja runsasluminen talvi. Menestyksekkään taktiikan katsottiin edellyttävän jalkaväeltä
erityisesti hyvää tulivoimaa ja liikkuvuutta.
Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomen sotilaallisena uhkana oli Neuvostoliiton
hyökkäys Suomeen. Aluksi esikuvia taktiikan kehittämiseen haettiin ulkomailta, kunnes
myöhemmin kotimainen upseerikoulutus alkoi tuottaa valmiuksia omaperäisempään ajatteluun.
Ensimmäiset suomalaiset taktiset ohjesäännöt ja sodan ajan kokoonpanot valmistuivat 1930-luvun
alussa. Sotavarustus oli niukka, mutta talvisotaa edeltävänä aikana jalkaväki koulutettiin taitavaksi
etenkin pienten yksiköiden vaativissa talvi- ja korpitaisteluissa.
Jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen jalkaväen taktiikassa ei sen sijaan juuri tapahtunut
systemaattista kehittämistä. Suomalaiset olivat tietoisia puna-armeijan suurhyökkäystaktiikkaan
tehdyistä uudistuksista, mutta toimenpiteitä omien taisteluohjesääntöjen, kokoonpanojen ja
sotavarustuksen uusimiseksi ei saatu käyntiin. Asevelvollisten ja päällystön peruskoulutus oli
kunnossa, mutta rintamalla koulutuksen ohjaaminen jäi pääosin komentajien vastuulle.
Taktisen ajattelun taantumisen ongelmat näyttävät pitkälti johtuneen siitä, ettei jalkaväellä muista
aselajeista poiketen ollut sodan ajan Päämajassa aselajikomentajaa, joka olisi huolehtinut aselajin
taktiikan kehittämisestä. Vastuu oli jakautunut liian monelle taholle, eikä kokonaisuus näytä olleen
Päämajan hallinnassa.
Sotien jälkeisen ajan uhkakuvat edellyttivät, että Suomen oli kyettävä torjumaan vihollisen
hyökkäykset kaikilla maa- ja merirajoillaan. Epävarmoissa olosuhteissa ohjesääntöjen laatiminen
kesti kauan, mistä johtuen niissä esitetty taktiikka oli osittain vanhentunut jo ilmestyessään.
Divisioonan tilalle sodan ajan yhtymäksi suunniteltiin prikaatikokoonpano. Koska sotien aikainen materiaali alkoi jo vanhentua, prikaatin tulivoima ja hevosvetoinen liikkuvuus eivät kuitenkaan vastanneet operatiivisia vaatimuksia.
1950-luvun alussa julkaistut ensimmäiset kaavailut alueellisesta maanpuolustusjärjestelmästä
ohjasivat jalkaväen taktiikan kehittämistä entistä omaperäisempään suuntaan. Vuosikymmenen
puolivälissä käyttöön saadut perushankintamäärärahat alkoivat vähitellen mahdollistaa muun
muassa panssarintorjunta-aseistuksen ja jalkaväen kevyiden aseiden vaiheittaisen uusimisen.
Liikkuvuuden parantamiseksi aloitettiin laajat kokeilut, joiden tuloksena kehitetty uusi prikaati oli jo
osittain traktoroitu.
Kirjoittaja sotatieteiden tohtori, eversti evp Hannu Liimatta
2. Ylijohdon reservi : suomalaisen panssaritaktiikan vuosisata
Jouko, Petteri (2019)
Panssarijoukon voima rakentuu aselajien välisestä yhteistyöstä. Näin ollen käsillä olevassa teoksessa tarkastellaan panssariyhtymän taktiikan kehitystä. Kirjassa on runsaasti ensi kertaa käytettävää arkistoaineistoa. Tutkimuksen painopiste on kylmän sodan ajanjaksossa, jolloin panssaritaktiikka muovautui jalkaväen tukemisesta panssariyhtymän koottuun käyttöön.
Kirjoittaja, eversti evp. Petteri Jouko (s.1964) on panssarikoulutettu jalkaväkiupseeri ja filosofian tohtori. Pääosan aktiiviurastaan Jouko palveli Maanpuolustuskorkeakoulussa muun muassa opettajana, tutkijaesiupseerina sekä Sotahistorian ja Sotataidon laitoksien johtajana.
3. Eversti Valo Nihtilä : suomalaisen taktiikan kehittäjä
Turunen, Pekka; Stenström, Erik; Karjalainen, Mikko; Jouko, Petteri; Nihtilä, Valo (2024)
Sotien aikana yksi keskeisimmistä suomalaisen sotataidon toteuttajista ja suunnittelijoista oli eversti Valo Nihtilä. Han toimi niin Mannerheimin päämajassa, armeijakunnan esikuntapäällikkönä kuin rykmentin komentajanakin. Talvi- ja jatkosodan taisteluissa Nihtilän käden jälki näkyi myös siten, että 1930-luvun Sotakorkeakoulun taktiikan opettajuuden kautta hän vaikutti erittäin voimakkaasti suomalaisen yleisesikuntaupseerikunnan taktisen ja operaatiotaidollisen älyn kehittämiseen.
Suomalainen sotataito on laaja ja moniulotteinen käsite. Yksinkertaisimmillaan sotataidon voi nykyisin ymmärtää olevan sotavoiman valmistelemista sotaan, suorituskykyjen käytön suunnittelua ja joukkojen johtamista sodassa. Vuosina 1939–1945 suomalainen sotataito joutui tulikokeeseen, mutta alivoimainen Suomi pärjäsi ylivoimaista vihollista vastaan ja säilytti itsenäisyytensä.
Sotien aikana yksi keskeisimmistä suomalaisen sotataidon toteuttajista ja suunnittelijoista oli eversti Valo Nihtilä. Han toimi niin Mannerheimin päämajassa, armeijakunnan esikuntapäällikkönä kuin rykmentin komentajanakin. Talvi- ja jatkosodan taisteluissa Nihtilän käden jälki näkyi myös siten, että 1930-luvun Sotakorkeakoulun taktiikan opettajuuden kautta hän vaikutti erittäin voimakkaasti suomalaisen yleisesikuntaupseerikunnan taktisen ja operaatiotaidollisen älyn kehittämiseen.
Nato-jäsenyyden myötä suomalaisen sotataidon identiteetistä ja sen vaalimisesta on pidettävä erityisen tarkasti huolta. Tämänkertainen klassikko täyttää tämän tehtävän erinomaisesti.
Tähän klassikkoon on koottu kuusi Nihtilän kirjoittamaa tekstiä 1930–1950-luvuilta. Tekstit kuvaavat yhtäältä Nihtilän sotataidollisia ajatuksia mutta toisaalta myös hänen näkemyksiään Suomea kohtaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhasta. Nihtilän alkuperäistekstit ja sitä taustoittavat kolme erillisartikkelia muodostavat Suomalaisen sotataidon klassikot -sarjan kahdennentoista julkaisun.
Valo Nihtilän teksteistä muodostuva klassikko täydentää erinomaisesti edellisiä klassikoita, joissa on tarkasteltu suomalaista sotataitoa niin maalla, merellä kuin ilmassa: Ensimmäisessä, vuonna 2012 julkaistussa, klassikossa Nykyaikainen suurhyökkäys ja sen torjumisen edellytyksiä T. V. Viljanen kuvasi suurhyökkäyksen torjunnan haasteita 1940-luvun lopun näkökulmasta. Viimeisimmässä, vuonna 2023 julkaistussa, klassikossa Armeijan ja kansan nykyistä läheisempien suhteiden saavuttamisen tarve ja mahdollisuudet, kapteeni Taisto Olavi Lehti tutki Puolustusvoimien ja suomalaisen yhteiskunnan valista suhdetta 1940-luvun lopun perspektiivistä.
Nihtilän alkuperaistekstejä täydentävät kirjan alussa olevat kolme erillisartikkelia. Yleisesikuntamajuri, sotatieteiden tohtoriopiskelija Erik Stenström pureutuu Nihtilän toimintaan ennen talvisotaa. Sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen valottaa Nihtilän toimintaa sotavuosina 1939–1944. Sotahistorian professori Petteri Jouko kohdentaa tutkijankatseensa Nihtilään vuonna 1945.